Pic De L’Escalette Pyreneen vuoristo

Ensimmäinen aamu Pyreneen vuoristossa aukesi aurinkoisena, niin kuin olin sen haaveillutkin. Oltiin kivuttu edellisen illan pimeydessä transitilla kiemurtelevia ja jyrkkiä vuoristoteitä pitikin ylös vuoristoon. Maisemia ei juurikaan voinut kuin arvailla kun pysäköitiin auto illalla vuoristotien vieressä olevalle levähdyspaikalle.

Aamulla näky pisti väkisinkin hymyilemään. Tosiaankin silmät saivat levätä aamuaurinkoisessa vuoristonäkymässä, kun herättyämme kurkistettiin ulos auton ikkunasta.

Koko perheen luontopolku

Lähdettiin autolla vuoristotietä ylöspäin toiveissamme löytää helpohko mutta maisemarikas patikointireitti aurinkoisen päivän iloksi. Aika pian löytyikin parkkialue, jonka vierestä lähti useampi reitti eri huipuille. Päätimme ottaa kohteeksemme Pic De L’Escalette nimisen vuoren, jonne opasteet kertoivat olevan noin 3 kilometrin patikkamatka.

Pic De L’Escalette on Pyreneen vuoristoon kuuluva 1856 metriin kohoava vuorenhuippu, joka sijaitsee Ranskan Haute-Garonne departementti alueella.

Alkuun reitti kiemurteli ylös vuoren rinnettä leveähköä tietä, joka oli lumen peitossa mutta edelliset kulkijat olivat tampanneet rinnettä sen verran, että siihen oli muodostunut väylä, jota pystyimme peräkanaan kulkemaan suhteellisen vaivattomasti. Olimme ottaneet Mikolle kantorepun mukaan siltä varalta, että nousu kävisi kissan askelilla liian raskaaksi ja osan matkasta Mikko matkustikin repusta ympäristöään tarkkaillen.

Vähän reilun kahden kilometrin jälkeen saavuttiin tasaiselle alueelle, josta avautui näkymät vuoristoon. Tasanteelta löytyi muutama taukomaja, joiden edustoilla useampi ranskalainen patikoija nautti evässämpylöistä ja makkaroista auringon syleillessä vuoren rinnettä ja patikointikansaa. Meillä ei ollut mukana makkaroita, joten päätimme jatkaa matkaamme suoraan huippua kohti ja pitää taukomme vasta siellä. Lähdimme opaskyltin osoittamaan suuntaan, joka ilmoitti huipulle kipuamisen kestävän 45 minuuttia.

Tässä kohtaa polku muuttui hyvin kapeaksi ja jyrkäksi. Oikeastaan kyseessä ei ollut polku vaan hangessa erottuvat jäljet, joista pystyi päättelemään polun kulkevan siinä. Alkuun lumi ei tuottanut suuria ongelmia, kulku muuttui haastavammaksi lähinnä jyrkkyyden takia.

Noin sadan metrin jälkeen tilanne kuitenkin muuttui ja hanki syveni huomattavasti. Mikko jouduttiin tässä kohtaa laittamaan kantoreppuun, koska sillä ei enää riittänyt mielenkiinto rämpiä jyrkkää rinnettä ylöspäin umpihangessa.

Jokaisella askeleella jalka upposi vähintään polvea myöten suojalumeen, välillä jopa nivusia. Jouduimme vaihtelemaan edellä kulkevan polunraivaajan roolissa, koska jalkojen jatkuva repiminen umpihangesta yhdistettynä jyrkkään nousuun kävi äkkiä voimille, vaikka etenimmekin rauhalliseen tahtiin.

Huiputus

Puolentoista tunnin kuluttua siitä, kun lähdimme tasanteelta nousua suorittamaan, olimme vihdoinkin Pic De L’Escaletten huipulla. Hikisinä mutta onnellisina katsoimme joka puolelle levittäytyvää vuoristo näkymää. Vuorijonoja jatkui silmänkantamattomiin ja aurinko sai niiden valkoiset huiput loistamaan.

Yhtäkkiä Sami huudahtaa ”Koira! Sun vieressä!”. Käännän pääni ja tuijotan 50 sentin päässä olevaa kirsua. Sekunnin sadasosan ennen, kun näköviesti on saapunut perille aivoni tekevät päätelmän, että edessäni seisoo vuoristosusi ja säikähdän päästäen kimeän äänen.

Onneksi pian näköaistin välittämä tieto jalkojani haistelevasta huskysta ja toisesta samanlaisesta metriä taaempana, tavoittaa aivoni ja rauhoitun. Huudan kahdelle ranskalaiselle miehelle, jotka myös kömpivät kivien takaa esiin meillä olevan kissa täällä huipulla. Ranskalaiset toistavat ilmoitukseni hieman hämmentyneenä mutta uskovat kuitenkin ja kutsuvat kiltit koiransa pois.

Mikko ei tästä kuitenkaan ihan tällä toipunut vaan tuijotti viiden metrin päässä olevia koiria muristen seuraavan vartin ajan, kunnes miehet ottivat suksensa ja koiransa ja lähtivät laskemaan alas vuoren rinnettä.

Koirien poistuttua pystyi Mikkokin taas rentoutumaan ja voitiin keskittyä nauttimaan maisemista ja mukaan tulleista vähäisistä eväistä, sillä oltiinhan ajateltu lähtevämme parin tunnin mittaiselle kevyelle luontopolkumaiselle patikalle.

Laskeutuminen

Pian alkoi retkiryhmäämme paleltamaan tuulisella huipulla ja päätettiin lähteä laskeutumaan. Tällä kertaa Mikkokin ryhtyi urakkaan omin tassuin ja pomppi hankeen jalkojen jättämästä aukosta toiseen edetessään rinnettä alaspäin.

Alaspäin matka sujui huomattavasti vauhdikkaammin ja vaivattomammin ja pian oltiinkin taas tasanteella, josta nousu urakka oli alkanut.  Taukotuvillakin oli jo aivan hiljaista kulkiessamme niiden ohi kohti loivempaa mutkittelevaa tietä alas vuorenrinnettä.

Autolle päästyämme huomasimme koko reissuun menneen aikaa reilusti yli viisi tuntia. Loppuillan Mikko oli niin uupunut, ettei se meinannut jaksaa kunnolla ponnistaa hyppiessään pakussa eri tasoilta toisille matkallaan keittiöstä makuuhuoneeseen. Vielä seuraava päiväkin sillä kului enimmäkseen syödessä ja nukkuessa.